takaisin

Pentagon

 

Alkemisti Ibn al-Nadir oli vetäytynyt Alhambran palatsin kirjastossa sijaitsevaan pieneen tutkijankammioon, jonka pöydällä ja lattioilla oli läjäpäin ikivanhoja, algebraa, trigonometriaa, astronomiaa, astrologiaa, alkemiaa, geografiaa, geometriaa, geomantiaa ja gastronomiaa käsitteleviä käsikirjoituksia, jotka hän oli koonnut sulttaanin kirjaston 600.000:sta niteestä lähdemateriaaliksi tutkimuksiinsa. Hänelle sälytetty tehtävä ei ollut helppo. Nasridi-dynastian Sulttaani Muhammed XI eli Boadbil, kuten kastilialaiset häntä nimittivät, oli ollut huolissaan kristittyjen jatkuvasta vaikutusvallan lisääntymisessä Iberian niemimaalla. Kaupunki toisensa jälkeen oli antautunut valloittajille, joiden jalanjäljissä paikalle saapui Inkvisito, säälimättömän ja julman isä Tomas de Torquemadan johdolla. Seurasi pakkokäännytystä, kidutusta, vankeustuomiota, roviolla polttamisia. Niin raaka oli suur-inkvisiittori, että uhrit poltettiin arabialaisten oppineiden ja tiedemiesten käsikirjoituksilla, siinä katosivat taivaan tuuliin vuosisatojen kreikkalaisten, roomalaisten, persialaisten, intialaisten, kaldealaisten ja egyptiläisten viisauden ja tiedon tiivistymät, ikiajoiksi pois ihmisen sivistyksestä.

Jäljellä oli enää Granadan sulttaanikunta. Elettiin vuotta 1491. Boadbil oli hätäpäissään mennyt lupaamaan luovuttavansa Granadan kaupungin kastilialaisille korvaukseksi kahdesta rajakaupungista, jonka hänen veljensä oli taannoin anastanut. Sulttaanilla ei ollut aikomustakaan pitää lupaustaan ja hän oli lopettanut myös veronmaksun Isabelille ja Ferdinandille luottaen siihen, että 250 vuotta kestänyt piiritys jatkuisi vielä toisen mokoman. Ei siitä ennenkään mitään haittaa ollut aiheutunut. Meriteitse käytävä kauppa kukoisti niin kuin aina, inkvisitiota pakenevia perheitä, juutalaisia ja muslimeja virtasi kaupunkiin taukoamatta säälimätöntä inkvisitiota pakoon. Hän oli myös pyytänyt apujoukkoja Mekan sheriffiltä ja Kairon sulttaanilta, mutta heillä oli tekemistä omien ongelmiensa kanssa, eikä odotettua apua herunut. Boabdil oli jäänyt yksin, kun katolinen hallitsijapari esitti lähettien välityksellä ankaria vaatimuksiaan. Viimeisenä keinonaan sulttaani oli kääntynyt Granadan tunnetuimman alkemistin ja oppineen Ibn al-Nadirin puoleen ja kysynyt tämän mielipidettä, mistä kristittyjen vastustamaton vyöry johtui ja miten se voitaisiin torjua. Selvää oli, että kaupunkivaltioiksi pirstoutunut Andalusia keskinäisine riitoineen, juonineen ja petoksineen edesauttoi häviötä. Samoin sitä edisti Sulttaanin jatkuva kinastelu isänsä, veljensä, serkkujensa ja vasalliensa kanssa sekä se, että Boadbil viihtyi paljon paremmin haaremissaan juopottelun, musiikin, runouden ja irstailun parissa kuin tervettä järkeä ja harkintaa vaativien hallinnollisten kysymysten parissa. Mutta mikä olisi viisastenkivi siihen, että kalifaatti saataisiin uudistettua ja yhtenäiseksi? Hankalan kysymyksen ratkaisemiseen annettiin viikko aikaa.

Ibn al-Nadirille luovutettiin käyttöön kirjasto, sihteereitä, palvelijoita, lähettejä ja sata kultadinaria etumaksuna työstä. Alkemistin omassa työpajassa toiminta jatkui normaalisti, isoissa lasipulloissa tislattiin suuret määrät huonoa viiniä väkeväksi viinaksi - Boadbilin tilauksesta, ulkoisesti nautittavaksi ihottuman hoitoon - valmistettiin väriaineita ja lääkkeitä, sellaisia toimintoja, jotka apulaiset ja oppipojat osasivat itsekseenkin hoitaa. Eliksiirin valmistaminen sai jäädä vähäksi aikaa syrjään, ehkei siitä olisi suurta haittaa, olihan Nasir sitä yrittänyt turhaan jo kolmekymmentä vuotta. Lähellä ratkaisua hän kylläkin jo oli, rauta oli muuttunut kullaksi usitakin kertoja, mutta vaikutus ei ollut pysyvä. Sitä mukaa kun kultaharkko alkoi jäähtyä, se alkoi menettää väriään ja huoneenlämpöisenä siitä oli tullut hapero ja huokoinen, ruostelehtinä purkautuva arvoton kuonakasa. Puuttui selvästikin jokin olennainen aineosa, mikä? Siitäkin hänellä oli aavistuksensa, mutta sellaista materiaa ei ollut tähän hätään missään saatavilla.

Nämä mietteet piti sysätä hetkeksi syrjään ja tarttua sarvista hänelle esitettyyn tulevaisuutta muokkaavaan ongelmaan. Oli ilmeistä, että visainen kysymys tuskin purkautuisi ilman numerologiaa ja geometriaa, sillä niin selkeästi oli kyseessä hyvän ja pahan, oikean ja väärän välinen kamppailu. Pahuus ja julmuus, asioiden fragmentoituminen ja monimutkaistuminen oli silmin nähden lisääntynyt maailmassa, jostakin tuntemattomasta lähteestä tihkui universumiin kaaosvoimaa kaiken aikaa lisää. Kehitys kulki kohti pirstoutumista sen sijaan, että se olisi käynyt kohti yhtenäistymistä ja alkuperää, johon alkemiallakin pyrittiin. Nyt tuli hyvästä huonoa kiihtyvään tahtiin sen sijaan että epäpuhdas aines jalostuisi paremmaksi.
Ibn al-Nadir määräsi apulaisensa etsimään kirjaston loputtomista saleista ja hyllyistä Osiriksen, Aristoteleen, Pythagoraan sekä al-Khawrizmin ja Jabir Ibn Hayyanin, joitakin Gerard Cremonalaisen Ptolemaioskäännösten, Ibn al-Muqaffa’an Kalilan ja Dimnan, ynnä muiden, vähäisempien ja lukuisten mestarien näitä aihepiirejä käsitteleviä tutkielmia. Useat niistä olivat hänelle tuttuja jo ennestään, olihan hän laajoilla matkoillaan kolunnut läpi suuren määrän merkittävien kaupunkien kirjastoja Aleksandriassa, Kairossa, Bagdadissa, Samarkandissa ja harhautunut Eliksiirin etsinnässään aina Takla Makanin erämaan keitaille saakka, Nadir oli hankkinut matkoillaan kattavan yleissivistyksen ja kielitaidon, monenlaisia käytännöllisiä mekaanisiin laitteisiin, lasin ja metallien käsittelyyn liittyviä kädentaitoja, minkä jälkeen hän oli itsekin kirjoittanut tästä aihepiirista hyllymetrillisen alan perusteoksia - niihin hänen ei tietenkään tarvinnut enää turvautua kun kerran osasi ne ulkoa ennestään. Kun tietoa oli alkanut kasaantua Ibn a-Nadirin päähän valtavia määriä, ne alkoivat ikäänkuin törmäillä toisiinsa ja muodostaa eriskummallisia abstrakteja konstruktioita, joissa ei ollut päätä eikä häntää, hän päätti laatia jättiläismäiselle tietovarastolleen jonkinlaisen mallin ja rakenteen, josta hän saisi kätevästi kulloinkin tarvitsemansa asian kristallinkirkkaana ja selkeänä esiin. Niinpä hän piirusti erittäin mutkikkaan rukousmaton kaavan, jonka paratiisin puutarhaa ja sen seitsemää virtaa kuvaavaan matriisiin oli sijoitettu kulta ja hopealangoista punottuja kaarevia ja geometrisia ornamentteja, malleja ja kuviota, kaavoja, joihin jokaiseen oli tallennettu olennaise tiedot kaikilta tieteen aloilta. Seuraamalla maton kuvioiden arabeski-polkuja palautui hänen mieleensä jokaisen merkin kohdalla siihen pakattu muistitieto. Hyvin kätevä apuväline, jonka avulla saattoi kaiken lisäksi tehdä mutkikkaitakin laskutoimituksia. Isfahanin taitavimmilta matonsolmijoilta vei vuoden verran aikaa toteuttaa silkillä, karitsanvillalla, kullalla, hopealla kirjailtu mattojen matto.

Nadir levitti seinälle kaksi karttaa Abu Abdullah Mohammed Ibn al-Sharif al-Idrisin Sisilian normannikuningas Roger II:lle laatiman maailmankartan, nimeltään ihmisyyden puutarhat ja sielun kohotus, jossa maa kuvattiin pallon muotoisena ja joka pysyi koossaan ja muodossaan avaruudessa samalla tavoin kuin munassa keltuainen. Tiedettiin , että Al-Idrisi ja Roger-kuningas lähettivät maan kaikkiin ääriin älykkäitä miehiä mukanaan kartanpiirtäjiä, ja näiden palattua heidän luonnoksensa ja tietonsa liitettiin tuohon huikeaan karttakokoelmaan, jota pidettiin niin suuressa arvossa, että se ikuistettiin suurelle hopealevylle, jota vieraat ihastelivat kuninkaan vastaanotolla käydessään.

Kun tuon kartan jäljennös avattiin kääröstään, sen sisältä putkahti esiin pieni ja kauhtunut, meriveden haalistama pergamentti, joka piirrokset esittivät ilmiselvästi mannerta läntisen, Pimeyden meren takana. Karttaan oli tuherrettu lyhyt selostus, että se oli löytynyt Kanarian saarilta, haaksirikkoutuneen, aaltojen rantahietikolle heittämän hukkuneen merimiehen kalmankouristamasta kädestä.

Nadir oli varma, että hukkunut merimies oli yksi Idrisin tukimusmatkailijoista, jonka voimat olivat ehtyneet viimeisillä kilometreillää ankarassa merenkäynnissä ja joutunut tuhon omaksi. Nadir asetti kartat vierekkäin ja toden totta, niiden kuvaamat niemet ja merenlahdet olivat muodoltaan kuin identtiset, mutta siinä missä alkuperäisessä kartassa läntisellä reunalla oli vain kourallinen saaria, tämä tuntemattoman merimiehen piirustuksessa suurimman osan tilasta vei meri, jonka läntisimmillä reunoilla tuli taas vastaan maata. Sinne tänne oli siroteltu outoja pyramideja ja palatseja, suuria kaupunkeja, outoja villieläimiä ja kasveja sekä hurjan näköisiä sotureita. Epäilemättä Pimeyden meren takana oli maata, kokonainen manner, Intian ja Cathayn itäinen ranta. Oli hyvinkin mahdollista, että sieltä löytyisi sitä sulphuria, joka eliksiirin valmistamisesta vielä puuttui, mutta se ajatus saisi hetken odottaa. Jos voi olla sitä tärkeämpää kysymystä, sellainen oli äärimmäinen vaara, jonka maan pallonmuotoisuudesta saattoi johtaa.

Oli illan viimeisen rukoushetken aika, minaareetista kaikui rauhoittava kutsu rukoukseen. Ibn al-Nadir kapusi Alhambran kirjaston katolle, levitti sille rukousmattonsa ja suoritti rituaalinsa vakavissa ajatuksissa. Hän jäi rukoushetken jälkeen katolle, tuijotti tähtikirkasta taivasta, jossa yksinäinen tähdenlento halkoi taivaankaarta kunnes sammui tyhjyyteen. Hän suuntasi katseensa Mekan suuntaan, johon äsken oli kumartanut. "Jos Mekka on paikoista pyhin ja paras, ja jos maa on tosiaan pallon muotoinen, silloin paikoista pahimman ja alhaisimman täytyy sijaita pallon vastakkaisella puolella. Kun kaikki hyvä säteilee joka puolelle maailmaa Mekka keskipisteenään ja kokoaa itseensä hurskaat pyhiinvaeltajat jokaiselta ilmansuunnalta, täytyy tuon vastakkaisen paikan säteillä ympärilleen pahuutta ja koota sitä puoleensa kaikkialta pallonpuoliskoltaan. Olisiko voinut käydä niin, että tuo pahuuden määrä on käynyt niin käsittämättömän suureksi, että sitä valuu jo yli reunojensa ja tihkuu maan salattuja voimaviivoja pitkin läntisille rannoillemme. Tätä on syytä miettiä."

Mitä enemmän Ibn Al-Nadir asiaa pohti, sen varmemmaksi se hänen mielessään kävi. Se taas laittoi hänet miettimään, millainen voisi olla muodoltaan tuon pahuuden ytimen tyyssija. Pyhä Kaaban temppeli on pohjakaavaltaan neliö, maan muoto on kehä, kristityt vannovat kolmion nimeen. Hänen mieleensä tuli Bugian kaupungin pyhimyksen, Ali Hussein Abu Zipherumin numerojoukko, jossa lukujonossa seuraava luku oli edellisten summa. Eli numerot suurenivat suhteessa 1,1,2,3,5... Niitä vastaavat geometriset muodot olivat tietenkin piste, ympyrä, neliö,kolmio ja viisikulma, jota myös pentagoniksi kutsutaan. Oppineet liittävät tuohon viimeksimainittuun pelottavaan monitahoiseen kuvioon perinteisesti sellaisia ominaisuuksia kuin levottomuus, himo, intohimo, kiusaus, kapinonti, erimielisyys, väittely, tutkinta, syyttäminen, puolustus, oikeudenkäynti, rangaistus, tuho, eripura, hämmentyneisyys, vallankumous, päättäväisyys, ankaruus, julmuus ja väkivaltaisuus - eivätkö useat näistä kuvanneet varsin täsmällisesti inkvisiittorin olemusta? Ja kun otetaan huomioon, että pentagon muostuu kun pentagrammin kärjet yhdistetään kehäksi, ja tuo viisisakarainen tähti, ympyrä keskellään puolestaan yhdistetään itseensä Shaitaniin, Satemiin, Saturnukseen, Setiin - Osiriksen veljeen ja vastustajaan sekä tuhoaja Apophikseen.

Kun Ibn al-Nadir katsoi järkeispäättelyllä ratkaiseensa asian käsitteellisen puolen, hän kirjoitti Sultaanille selvityksen havainnoistaan ja löydöistään, johtopäätöksenään, että Pentagonin valtaa oli saatava vähennettyä, silloin myös Kastilian synkkäilmeisten raakalaisten intokin laantuisi ja tilanne oli ehkä pelastettavissa. Kirjeensä kääntöpuolelle Nadir piirusti kartan ja varusti sen al-Idrisin antamiin tietoihin perustuvilla matkojen pituusarvioilla sekä mitä käytännön varusteluja tällainen matka vaatisi. Palvelija toi henkisistä ponnistuksista uupuneelle Ibn al-Nadirille kupin höyryävää teetä, ja tämä alkoikin siemailla sitä kiitollisena ja huojentuneena, mutta samalla kertaa kauhuissaan esiin järkensä esiin manaamista tulevaisuuden visioista. Kun hän kohotti kupin neljättä kertaan huulilleen, hän oli jo horteessa ja kupin laskeuduttua pöydälle umpiunessa. Silloin varjoista astui esiin yksi hänen avustajistaan, joka alkoi saman tien kopioida al-Nadirin laatimaa asiakirjaa ja kavalan työnsä tehtyään katosi, jättäen kartan samaan paikkaan missä se oli alun perin ollut, puolittain päätään käsivarteensa nojaavan äänekkäästi kuorsaavan ja korahtelevan al-Nadirin kyynärpään alle.

Sulttaani otti al-Nadirin vastaan seuraavana päivänä. Al-Nadir perusteli seikkaperäisesti näkemystään eikä sulttaani voinut olla yhtymättä alkemistin partaveitsen teräviin, älykkäisiin ja johdonmukaisiin päätelmiin. Mutta mikä neuvoksi, piiritystilanteessa ei voinut irroittaa suurta armeijaa meren vaaroille alttiiksi varsinkaan kun vihollisesta ei ollut tarkempaa tietoa. Oli pikaisesti tehtävä tiedusteluretki, eikä siihen olisi voinut löytää soveliaampaa henkilöä kuin kokeneen ja kielitaitoisen matkailijan, Ibn al-Nadirin itsensä.
- Siihen tehtävään ei ole luotu parempaa miestä kuin sinä! Sulttaani totesi.

Matkavalmistelut saatiin valmiiksi kahdessa viikossa ja pieni kauppalaiva lähti avomerelle Cadizin satamasta 14. syyskuuta 1491 mukanaan vain viisijäseninen miehistö ja Ibn al-Nadir, jonka ei ollut lupa hiiskua salaisesta tehtävästään kenellekään. Tarkoitus oli purjehtia ensin Kanarian saarille, josta karttaa kädessään purista hukkunut merimies oli löydetty ja jatkaa siitä suoraan länteen, kunnes uusi rannikko tulisi vastaan. Miehistölle matkan syyksi tarjottiin al-Idrisin antamien vyöhyketietojen tarkastelu ja korjaaminen. Sitä varten al-Nadirilla olikin mukaanaan geografiseen ja navigaatioon tarvittavaa laitteistoa yllin kyllin.

Matka suojui suotuisten tuulten myötä monta päivää suotuisasti, mutta sitten sää paheni ja nousi myrsky. Pimeitä pilvimassoja vyöryi lännestä ja aallot kohosivat vuorten korkuisiksi. Pieni mausteparkki keikkui kuin mitätön lastu ylös alas niiden rinteitä ja miehistön mieliala laski. Kaikki olivat varmoja, että lähestyttiin Pimeyden meren reunaa ja millä hetkellä tahansa he putoaisivat raunalta alassyöksyvään putoukseen ja saisivat surmansa ties millaisten kauhujen keskellä. Myrky pakotti heidät pois aiotulta reitiltä ja kun luonnonvoimat alkoivat lopulta hellittää ja lempeä aurinko valaisi jo mainingeiksi talttuneita aaltoja, miehistö kieltäytyi jatkamasta eteenpäin. Myrsky ja vastatuuli oli ollut selvä merkki, että lähestytään kiellettyä aluetta, johon Jumala ei ollut antanut ihmiselle lupaa edetä pitemmälle. Al-Nadir yritti vedota al-Idrisin laskelmiin, että oli vain kolmen päivän matka satumaisten aarteiden pariin, jonka kotiin tuotuaan merimiehet elelisivät loppupäivänsä huolia vailla. Tätä väittelyä ja suostuttelua jatkui useita vuorokausia ja tänä aikana alus kiersi ympyrää laajahkolla kaarella, kunnes sitä vastaan tuli yllättäen etelän suunnasta myrskyssä pahoin vaurioitunut, miehistönsä menettänyt kauppalaiva. Se oli hukannut mastonsa, saanut kylkinsä murtumia ja ui niin syvässä, että se pian väistämättä uppoaisi. Löytöretkeilijät ajoivat aluksensa haamulaivan kylkeen kiinni ja ihmetys oli suuri, kun sen lastina oli norsunluuta, kultaa, kankaita, mausteita, koruja, jalokiviä, harvinaislaatuisia puulajeja; rikauksia niin määrätön määrä, että sillä lunastaisi ruhtinaskunnan. Miehistö kokoontui supisemaan keskenään ja kesti vain hetken kun he olivat tehneet päätöksensä. He alkoivat lasta uppoavan laivan lastia omaan purteensa eivätkä kiinnittäneet mitään huomiota Ibn al-Nadirin vastaväitteisiin. Kun lastaus oli saatu valmiiksi, he yksinkertaisesti heijasivat päällikkönsä hylkyyn säkkeineen ja tarvikkeineen ja jatkoivat kylmästi matkaa aikomuksenaan palata tutuille merille ja myydä saaliinsa Aleksandrian satamassa.

Ibn al-Nadir oli joutua epätoivoon äärimmäisen tärkeän matkan tuhoutuessa näin jo alkuunsa. Sitten hän ajatteli tekevänsä kaiken sen, mikä oli tehtävissä, sillä Jumala ei auta sitä, joka ei auta itseään. Hän löysi kapyysistä soveliaita työkaluja ja sai kohta paikattua pahimmat repeämät. Sitten hän laati nopeasti kierrepumpun, jolla sai syvällä uivan aluksen tyhjäksi ylimääräisestä painolastistaan. Mastonkin hän sai paikoilleen, se raahautui yhden köyden varassa kaukana aluksen perässä. Suurin vaikeuksin hän onnistui pystyttämään ja vanttamaan sen tukevasti paikoilleen. Purjeen saaminen näytti aluksi ongelmalliselta, mutta kun hän parsi kokoon rukousmattonsa, säkeistä saadut kankaat ja ne vähäiset rievut, mitä itse laivalta löytyi, hän pääsi lopulta jatkamaan ikävällä tavalla keskeytynyttä matkaa.

Malagan sataman lähellä sijaitsevassa krouvissa käytiin kauppaa. Sivuilleen pälyilevä, runsaisiin kaapuihin kätkeytynyt mauri esitteli pergamentille piirustettua asiakirjaa Genovalaiselle merikapteenille, jonka tiedettiin maksaneen huimia summia mistä tahansa Pimeyden mereen liittyvistä kartoista ja tiedoista. Pistäväkatseinen vähän kumarainen merenkulkija ja oppinut tutki otsa rypyssä tarjottua karttaa pussillinen kultarahoja edessään. Sitten hän käänsi pergamentin ympäri ja tutki sen kaunista arabialaista kalligrafiaa, mutta ei ymmärtänyt siitä mitään.
- Osaatko kääntää tämän? Hän kysyi kaupustelijalta.
- Mille kielelle?
- Latinaksi, italiaksi, kastiliaksi - mille tahansa kristittyjen murteelle.
- Ehkä osaan, ehkä en, riippuu mitä maksetaan.
- Kääntäjille maksetaan ansionsa mukaan. Sanoi kapteeni, Colon nimeltään, ja antoi merkin kädellään. Silloin takahuoneesta ryntäsi esiin kaksi mustiin pukeutunutta munkkia, joka sitoivat ripeästi pahaa-aavistamattoman väärintekijän ja sitaisivat hänen päähänsä hupun, niin ettei hän nähnyt mitään. Kavaltaja oli joutunut inkvisiton kouriin. Jos hän olisi tiennyt, että kiinniottajat olivat Miguel de Morillo ja Juan de San Martin hän olisi luultavasti kuollut kauhusta siihen paikkaan ja säästänyt itsensä ja maailman sanoin kuvaamattomilta kärsimyksiltä.

Ibn al-Nadirin matkanteko oli puolitehoisella purella hidasta ja ilman muonaa ja vesivaroja hänen järkensä tuntui välillä sumenevan ja sen myötä ajantaju. Jolleivat satunnaiset sadekuurot ja laivanpohjalle räpistelemään singahdelleet lentokalat olisi tulleet hätiin, hän olisi auttamatta menehtynyt nälkään ja janoon. Hän koetti muuttaa kurssia enemmän pohjoiseen ja määritti paikkaansa niin hyvin, kuin niissä oloissa oli mahdollista ja päätteli al-Idrisin tehneen maan ympäryysmitan arviossaan melkoisen suuren virheen. Näytti siltä, että meri jatkuisi äärettömyyksiin, mutta sitä al-nadir ei suostunut uskomaan. Hän paneutui laskelmiinsa ja laati mielessään oikeamman mittakaavan pallon säteelle ja kaarelle. Sen tehtyään hänessä virisi uudelleen varmuus, että pentagon tulisi vastaan vähintään kahden viikon kuluttua. Siksi oli ikävä yllätys, että eräänä aamuna herättyään hän havaitsi edessään maata. Se oli jo niin lähellä, että hän saattoi erottaa loppumattomat hiekkarannat, joiden takana nousi vihreä metsämatto niin pitkään kuin silmä kantoi. Kaukaisuudessa siinti vuorijono, jonka huiput kätkeytyivät pilviin. Olisiko laskelmiin sittenkin päässyt pujahtamaan jokin virhe? Al-Nadir alkoi purjehtia rantaviivaa pitkin löytääkseen jonkin suojaisen lahden mihin rantautua.

Kun suojaisa poukama lopulta löytyi Ibn al-Nadir antoi aluksensa lipua rauhallista vauhtia sen pohjukkaan rannan hiekkavalliin. Astuessaan maihin häntä kohtasi yllätys, jota ei olisi unissaan osannut ennakoisa. Pensaiden suojista rantaan astui kuparinvärinen, sinisilmäinen mies ja hänen perässään alastomia naisia ja lapsia, ja tulija tervehti häntä puhtaalla arabiankielellä:
-Salam alaikum!
- Wa-alaikumu-s-salaam! Al-Nadir vastasi hämmentyneenä.

Sillä aikaa andalusiassa tapahtui kauheita. Ferdinandin ja Isabelin joukot olivat levittäytyneet piirittämään Granadan kaupunkia aikomuksenaan ottaa väkivalloin sen, mikä olisi kuulunut luovuttaa heille jo aikoja sitten. Syrjäisessä luostariksi muutetussa madrassa lähistöllä pidettiin kokousta, jossa oli mukan hallitsijapari, suur- inkvisiittori de Torguemada ja kapteeni Colon. Genovalainen levitti pöydälle kartan ja sen kääntöpuolelle kirjoitetun tekstin latinankielisen käännöksen.
- Tiettävästi matkaan lähtenyt Ibn al-Nadir on hukkunut. Miehistö kertoi haikalojen raadelleen hänet kappaleiksi sen jälkeen kun olivat viskanneet hänet mereen. Arvokas lasti on nyt turvassa ja kapinoitsijat riippuvat ansaitusti hirressä Malagan sataman edustalla.
- Mutta mitä on tuo kummallinen, käsittämätön höpötys tuolla paperilla? Kuningatar kysyi.
- Höperön alkemistin horinoita. Saatanan harhaanjohtaman syntisen sielun helvetinlieskoista kohonnutta houretta. Tässä taas todistuskappale, että tuo paholaisenuskonto on kitkettävä niemimaaltamme viimeistä juurenkärkeä myöten, inkvisiittori vastasi.
- Kartta puolestaan kertoo, että satumaiset rikkaudet odottavat noutajaansa läntisen meren takana. Monesta lähteestä tihkuneet tiedot vahvistavat, että reitti intiaan on rohkealle miehelle avoinna. Pyydän teidän ylhäisyyksiänne varustamaan minulle kolme laivaa ja yhdeksänkymmenen hengen miehistön, niin kahdessa vuodessa on yhdistynyt kuningaskuntanne kristikunnan rikkain - ja samalla pyhä lähetystehtävä saa uusia alueita käännytettäväkseen, hän jatkoi suunnaten sanansa isä Tomas de Torquemadalle.
- Minä haluan, että me muutamme asumaan Alhambran palatsiin, Kuningas Ferdinand puuttui keskusteluun.

Muut vilkaisivat toisiinsa. Kaikki olivat hetken vaiti ja sitten kuningatar Isabella nyökkäsi, samoin teki de Torquemada ja samoin teki syvään ja hartaasti päätään nyökyttelevä Colon.

Ibn al-Narir söi hyvällä halulla isäntänsä tarjoamia koka-lehtiin käärittyjä batatis-mukuloita ja uskaltautui kokeilemaan kummallista tapaa, jossa tabaca-kasvin lehdistä kääritty puikula sytytettiin toisesta päästään kytevään tuleen ja siitä lähtevää miellyttävää, terveellistä savua vedettiin keuhkoihin. - Intiasta ja Cathaysta en ole kuullutkaan, al-Nadirin isäntä sanoi. - Tämä on parillinen manner, jota kapea kannas yhdistää toisiinsa. Juuri sillä kohdalla kylämmekin sijaitsee. Lännessä on suuri meri, jolla ei ole toista äärtä. Pohoiseen tästä on Azteekkien ja Tolteekkien kaupunkeja ja niiden takan ruohoaavikot joilla elää paimentolaisia, etelään mennessä Inkojen valtakunta siitä eteenpäin sademetsien villi-ihmiset.
Ibn al-Nadir ei tahtonut oikaista häntä läntisen meren äärettömyydestä, mutta oli hyvin kiinnostunut tiedosta, joka vahvisti hänen olettamuksensa, että Pentagon oli sittenkin saari ja oikealla kohdallaan. Hänen harmikseen isäntä ei ollut kuullutkaan sen kaltaisesta paikasta. Heidän kansansa ei harrastanut merenkäyntiä.
Kävi ilmi, että heidän esi-isänsä olivat tulleet satoja vuosia sitten kanarian saarilta paetessaan fanaattisten almoravidien vainoa ja ihastuneet paratiisimaiseen uuteen maailmaan, niin että päättivät jäädä sinne. Joku uskalikko oli palannut takaisin ja kertonutkin uudesta maasta, mutta häntä ei ilmeisesti ollut uskottu, koska sitä ei ollut rekisteröity mihinkään varteenotettaviin geografisiin asiakirjoihin.

Pari viikkoa vierähti al-Nadirin kerätessä voimia ja varustauessa jatkamaan tehtäväänsä. Hän vaihtoi joitakin tarpeettomia tarvikkeita kantojuhtiin, jotka olivat vuohia kookkaampia, pitivät pahaa ääntä ja syljeskelivät inhottavalla tavalla jos niitä patisteli liikaa. Vyötettyään muonavarastonsa ja tarvikkeensa elikoiden selkään, Ibn al-Nadir alkoi vaivalloisen vaelluksensa viidakoiden ja vuorten yli.

Silloin Colon oli jo irtaantunut Ninan, Pintan ja Santa Mariansa kanssa Lissabonin laitureista. Granada oli luhistunut, Sultaani Boadbil karkoitettu valtakunnastaan ja rakkaasta Alhambran palatsista. Tehdessään alakuloisena saattueineen matkaa etelään, hän pysähtyi näköalapaikalle ja loi viimeisen silmäyksen punaisten vuorten huipulla sijaitsevaan iäksi menettämäänsä maallisen paratiisiin, hän purskahti itkuun ja sanoi:"Laa Ghaalib illa Allah" - Ei ole muuta voittajaa kuin Jumala. Silloin hänen katkeroitunut äitinsä mutisi: "Sopii siinä nyt porata kuin akka, kun ei ollut aikanaan miestä puolustaa valtakuntaansa." Paikka tunnetaan tänäkin päivänä sydäntä särkevän muistonsa vuoksi nimellä "Maurin viimeinen huokaus".

Vuoristossa yksi laamoista syöksyi taakkoineen rotkoon ja sinne menivät elitärkeät navigaatiolaitteet! Miten nyt olisi mahdollisuutta löytää Pentagon aavan meren keskeltä? Al-Nadir jätti sen kohtalon ja tulevaisuuden huomaan. Hän selvisi rasittavasta kannaksen ylityksestä ja pääsi uuden meren rannalle. Hän ei aikaillut vaan rakensi merikelpoisen lautan keveistä puista, joita rannalla kasvoi, punoi köyttä, sitoi tukkeja toisiinsa ja rakensi niiden päälle hytin ja irroitti tuulensuunnan ollessa suotuisa lopulta köyden, joka piti merikulkuneuvoa paikallaan suojaisessa lahdessa.

Navigaatiovälineiden puuttuessa Ibn al-Nadir koetti korvata ne puusta tekemillään viritelmillään, eri asentoihin vääntämillään sormilla ja niiden luomilla varjoilla alkellista laudalle piirrettyä asteikkoa vasten. Yöllä hän koetti suunnistaa tähtien mukaan, mutta ne olivat vieraita, eivätkä tarjonneet muuta varmuutta kuin suunta pysyi vakiona. Näin kului taas useita viikkoja.

Eräänä yönä Ibn al-Nadir sai merkin, kauhistuttavan selvän enteen, että hän oli oikeassa spekulaatioissaan. Hän heräsi yöllä siihen, että suuri käärme mateli hänen jalkojensa yli. Hän kavahti seisaalleen ja havaitsi, että lautta oli käärmeiden ympäröimä. Kymmeniä metrejä leveänä ja loputtoman naäköisenä mattona ne kimursivat kiihkeää vauhtia eteenpäin niin että lautta näytti kelluvan paikallaan vinhasti etenevän käärmevirran keskellä. Ne olivat arvattavasti vaeltamassa kohti isäntäänsä, Pimeyden ruhtinasta hirvittävällä saarellaan! Rohkea tutkimusmatkailija ei lannistunut tästä uhkasta, vaan toisteli ääneen rukouksia, joiden tiedettiin karkoittavan käärmeitä. Samalla hän tutki matostaan mitä Jahiz tiesi kertoa käärmeistä kirjassaan Kitab al-Hayawanat, ja pohdiskeli miten Hadith suhtautuisi tuohon iljettävään matelijaan, Paratiisin parasiittiin, ruokalajina. Tosin hän ei sitä tekisi nälkäkuoleman partaallakaan, vaikka käärme olisikin sallittujen ruoka-aineiden listalla, nuo riivatut luikertelijat olivat varmasti pahan tahdon läpitunkemia ja siten tuhoisia terveydelle. Hän oli mielissään, että banana-hedelmiä oli tähteellä vielä monta lampaan kokoista terttua.
Lopulta nousi myrsky, joka vei al-Nadirin loitomalle saastaisesta, liukkaasta virrasta.

Lautta kesti myrskyt, mutta sekoitti laskelmat, niin että epätoivo oli jo lähellä. Silloin Ibn al-Nadir valjasti käyttöönsä kaiken kekseliäisyytensä ja neuvokkuutensa. Hän mittaili merivirtoja, tarkkaili tuulen suuntia, suoritti päässälaskennalla monimutkaisia yhtälöitä, sitoi peräsimen kiinteään asentoon, asetti lautoja ohjaimiksi lauttansa kylkiin ja sääti purjeen niin, että suunta pysyi vakaana kohti hänen ankaralla aivotyöllä määrittelemäänsä paikkaa. Sitten hän rukoili Jumalaa ja meni nukkumaan. Aamulla tuuli oli miltei tyyntynyt. Ibn al-Nadir nousi vuoteeltaan, astui ulos hytistään ja auringon hälvettäessä merisumua katsoi horisonttiin ja tiesi tulleensa perille.

Meren tyynen aamunkoiton erivärisiä toisiinsa sulautuvia metallin ja silkin muuntuvia sävyjä heijastelevan pinnan yllä näytti kangastuksenomaisesti riippuvan ilmassa saari, jonka keskellä olevan vuoren huippu kätkeytyi savua muistuttavaan pilvilaattaan. Oli pelottavaa olla niin lähellä vaikeuksien ja kärsimyksien kautta saavutettua päämäärää, voimat pakenivat tutkimusmatkailijan polvista, kun hän lehemmäs päästyään havaitsi merkit, jotka vahvistivat hänen teoriansa olleen oikea. Rannalla oli kymmeniä ja satoja säännöttömästi rinteille sijoitettuja pitkulaisia, valtavankokoisia kivitetyn paholaisen päitä!
Ibn al-Nadir mutisi kaikki muistamansa manaukset ja rukoukset lähestyessään noita uhkaavia, kauheita olentoja valmiina antamaan henkensä, mutta vasta äärimmäisen intellektuaalisen kamppailun ja hurskaudenharjoituksen jälkeen. Kumma kyllä, paholaisen kivipäät pysyivät aivan liikkumattomina, vaikka al-Nadir herjasi niitä monin tavoin ja haastoi kanssaan kamppailuun. Ne pysyivät vaiti, ehkä ylenkatseesta mitätöntä vastustajaa kohtaan tai sitten ne oli jollain tavoin lumottu ja nukutettu. Näytti kyllä, että jotkut niistä koettivat kohottaa päätään ja terävöittää katsettaan, mutta sitten ne taas nuokahtivat liikkumattomuuteen.

Lautta ajautui rantaan. Ei merkkiäkään pahoihin vaeltajista, vaikutti kuin Pentagon-saari olisi hylätty. Olisiko niin huonosti asiat, että paha olisi kertaheitolla muuttanut asuinsijaansa ja muuttanut kenties Ultima Thuleen, pohjoisten barbaarien pariin, josta nämä raaoilla ja väkivaltaisilla ryöstöretkillään levittivät uuden epäjumalansa viestiä? Tämä oli syytä pitää mielessä, mutta sitä ennen saari oli tutkittava ja tehdä mikä tehtävissä oli. Saaren asukkaista ja kaikilta ilmansuunnilta keräytyneistä saatananpalvojista ei näkyyt merkkiäkään, sen sijaan oli havaittavissa, ettei ollut kulut kauaakaan heidän lähdöstään. Kaupunki jonka autioita katuja hän peloissaan asteli oli pohjakaavaltaan viisikanttinen kuten odottaa sopi ja sen kehämäiset kadut oli soviteltu labyrintiomaisesti, niin että piti aina piti kulkea vastakkaiselle puolelle, ennen kuin pääsi sisään seuraavalle kadulle. Kulkureiti olivat korkeiden muurien ympäröimiä, selvästi puolustustarkoituksessa. Lopulta hän pääsi kirotulla polullaan sisimpään viidenteen piiriin ja siitä johti portti - viisikulmainen - kapeisiin portaisiin, jonka kiemurteleva reitti johti vuoren huipulle. Joka viidennen askeleen jälkeen oli muita portaita leveämpi viisikulmainen levähdystasanne, jolla varmaan oli tehty paholaismaisia riittejä ja tehty kauheita uhritoimituksia. Al-Nadir koetti pitää sydämensä vahvana ja nousi askl kerrallaan kauhun portaita ylemmäs, kaiken aikaa lähestyen pahuuden ydintä.

Tuntui kuin vuori itse olisi tuntenut vihamielisen voiman lähestyvän, sillä sen syvyyksistä kuului kumeaa murinaa ja vuoren rinteet tärisivät havaittavasti. Se ei estänyt uskaliasta ja päättäväistä alkemistia jatkamasta matkaansa. Vuoren harjalle päästyään hän havaitsi sen olevan kartion muotoinen ja syöksevän kidastaan sulana kituvaa kiviainesta, myrkyllisiä huuruja, jonka rikinkatku tuntui selkeästi hänen sieraimissaan. Silloin tällöin avanteesta suppilon pohjalta syöksähti ilmoille tulenpalavaa paholaisenoksennusta, joka jäi savuavina mattoina kärventämään suppilon seiniä. Vuoren ylimmällä harjalla oli riivatun vuorenhengen, paholaisen viisikulmainen temppeli. Varmoin askelin Ibn al-Nadir lähestyi sitä, ainoina aseinaan sen saatanallista ylipappia vastaan Koraani ja rukousmatto. Valmistautuneena ankaraan henkien koitokseen Ibn al-Nadir oli lievästi pettynyt kun temppeli olikin tyhjä. Olivatko Pentagonin perkeleelliset noidat nähneet etukäteen hänen saapumisensa ja tulevan tuhon? Kierreltyään autiota pahattoa hän kääri rukousmattonsa auki viisikulmaiselle alttarille ja asettui sille risti-istuntaan. Ylävartaloaan rytmikkäästi huojuttaen hän luki ulkoa osaamansa Koraanin ääneen karkoittaakseen pahat henget ja tehdäkseen lopun sielunvihollisen linnoituksesta. Sitä mukaa kun hänen luentansa edistyi, toimeliaisuus vuoren syvyyksissä lisääntyi, punahehkuista kuolaa pursui pintaan lisääntyvässä määrin, ilkeitä roiskeita lenteli joka puolelle, isoja kivenjärkäleitä lennähteli joka suuntiin ja kauhistuttavia tuleenhulmahtavia kaasupilviä lennähteli pirullisina kaapuina kaikille tahoille. Tärinä lisääntyi jatkuvasti, vavistukset ja kouristukset kiduttivat vuorta, niin että temppelissäkin alkoivat kattorakennelmat romahdella ja seinät säröillä. Kun Ibn al-Nadir pääsi Koraanin viimeiseen jakeeseen ja päätti sen sanomalla "Amiin. Zephirum!" jostakin alkoi kuulua hirmuista kohinaa ja ennen kuin al-Nadir huomasikaan väkevä tuulenpuuska oli siepannut hänet mattoineen, Koraani rintaa vasten puristettuna ikkuna-aukon läpi yläilmoihin. Kohotessaan ylemmäs hän näki, miten vuoren perustukset alkoivat pettää, ja valtavan jylinän säestämänä paholaisenkartio alkoi hitaasti vaipua syvyyteen. Halkeavien kallioiden räjähtely ja pauhu tulen yhtyessä veteen, kuumien ilmavirtojen ruoskiessa maata tavoitti a-Nadirin korvat kun hän katseli, kidutetun rikki raadellun vuoren häviämistä savun ja vesihöydyn taivaita tavoittelevien, apua ja anteeksiantoa anovien käsivarsien keskellä. Viimeisenä uhmakkaana tekonaan sortunut vuori sähähti palavan sylkiklimpin kohti al-Nadirin kulkuvälinettä ja se takertui tulta hehkuvana kekäleenä rukousmattoon tuhoten samalla Ibn Khaldunin Maailmanhistorian, ennen kuin al-Nadir sai sen raivon talttumaan vesileilistä kaatamallaan lähdevedellä. "Sulphuria!" Sitten tuuli, joka oli tarttunut ylevämieliseen vaeltajaan alkoi kiidättää häntä kohti itää vauhdilla, jollaista Ibn al-Nadir ei ollut eläissään kokenut.

Uskomatta oikein todeksikaan kummallista kyytiään hän alkoi järkiperäisenä olentona kuitenkin tehdä havaintoa raivokkaasti etenevästä tuuliputkestaan. Hän oli varmasti useiden kilometrien korkeudella, ja kahden ilmarintaman välissä. Hänen vasen puolensa oli mukavan lämmin ja oikea puolensa taas niin kylmä, että sitä vastaan piti yrittää suojautua lepattavaa matonlievettä taittelemalla. Ensipelästyksestään toivuttuaan hän alkoi pohtia mistä tämänkaltainen ilmiö saattaisi johtua, ja arveli sen johtuvan neljän elementin yhdistävien välitilojen: kuuman ja kylmän, kostean ja kuivan yhteisvaikutuksesta. Saattoihan olla että tällainen tuuliputki-ilmiö olisi hyvinkin yleinen, sitä vain oli mahdoton tutkia, koska näin korkealle ei ihmisellä normaalisti ollut asiaa. Hän oli lähdö hetkellä lisäksi pannut merkille, että toinen samankaltainen tuulikurimus oli liikkeellä kohti koillista sellaisessa kulmassa, että se toden totta, hätäisten laskelmien kukaan olisi päätyvä juuri sille nimenomaiselle seudulle, jossa karttojen mukaan sijaitsi Ultima Thule! Matto tiesi kertoa, että Ibn Tacituksen kertoman mukaan Ultima Thulea asuttavat Fennit ovat ihmeen villejä, viheliäisen köyhiä. Ei heillä ole aseita, ei hevosia, ei asuntoja. Ravintona ovat kasvit, vaatteina nahat, makuusijana maa. Ainoa varallisuus on nuolissa, joita he raudan puutteessa terästävät luilla. Metsästys elättää yhtäläisesti sekä miehiä, että naisia. Nämä näet seuraavat miehiä kaikkialle ja pyytävät osan saaliista. Lapsillakaan ei ole muuta suojaa villieläimiltä ja rajuilmoilta kuin jonkinlainen oksista punottu katos. Sinne palaavat nuoret, se on vanhojen turvapaikka. Mutta tämä on heistä onnellisempaa elämää kuin pelloilla huokaileminen, vaivalloinen talojen rakentaminen sekä milloin toiveikas, milloin pelokas huolenpito omasta ja vieraasta omaisuudesta.
Mikä olisikaan luontevampi seutu Pahan voimien evakuoitua? Tätä on syytä miettiä.

Matka taittui hirmuista vauhtia - myrskytuulen nopeudella - ja korkeuksistaan käsin Ibn al-Nadir havaitsi lopultan Afrikan rannikon lähestyvän, edessä vasemmalla erottui ihana Andalusia ja niiden välissä Tariqin salmi. Näin lähellä kotia, ja kuitenkin yhtä tuhon oma kuin merimies, joka kouristuneeseen käteen lukittu kartta oli ollut yksi tämän matkan pontimista.

Tuulen oikkuja ei kukaan tunne, niinpä tämäkin suihkuvirtaus päätti lopuksi ohjata matollaan lentävän tutkimusmatkailijan Marokon Atlasvuoristoon, jossa tuuli asteittain tyyntyi, niin että Ibn Al-Nadir havaitsi lopulta mattonsa sujahtavan laajaan luolan onkaloon Atlaksen korkeimman huipun tuntumassa, lumirajan vaiheilla, niin että muutaman kierähdyksen ja kuperkeikan jälkeen hän havaitsi olevansa hengissä, ja vieläpä täysin vahingoittumattomana.

Palatessaan sivilisaation pariin al-Nadir sai murheekseen kuulla myöhästyneensä ja että Granada oli menetetty. Hän löysi lopulta valtansa menettäneen, kerjäläisen asemaan joutuneen Boadbilin Marrakeshin kadulta, ja kertoi tälle seikkailustaan ja sanoi lopuksi:
- Kaikki ei ole vielä menetetty. Pitää koota sadantuhannen miehen armeija ja koukata kristittyjen selustaan ja tuhota Fennien pahan voimat Ultima Thulessa. Paluumatkalla yllätämme vihollisen selustasta eikä voittoa voi estää mikään.
- Myöhäistä, ystäväni, Grandada on kukistunut, Alhambra menetetty. Sitä maanpäällistä paratiisia on mahdoton palauttaa millään keinoin. Minä lähden pyhiinvaellukselle Mekkaan sovittamaan syntejäni ja toivon, että paratiisin portit aukenisivat mahdollisimman pian. Täsätä maailmasta olen saanut tarpeekseni.
Entinen sulttani Boadbil oli jo aikeissa kääntyä ja lähteä tiehensä kun hän mieleensä juolahti asia, joka sai hänet vielä avaamaan suunsa.
- Hassan, sinä olet hurskas ja viisas mies. Olet ainut ihminen johon voin luottaa uskoakseni sinulle viimeisen tehtävän Granadan hallitsijana ja suosijanasi. Olen piilottanut rakkaan haaremini erääseen syrjäiseen luostariin Toledossa, myönsin heille eron, ja he ovat vapaita lähtemään minne mielivät. Jonkun pitäisi mennä sinne ja keksiä keino, jolla he pääsivät inkvisitiolta ja raaoilta kastilialaisilta sotilailta turvaan. - Siihen tehtävän ei ole luotu parempaa miestä kuin sinä! Sulttaani totesi hävitessään ihmisvilinään.

Al-Nadir palaili väärällä nimellä Andalusiaan ja noudatti valtakuntansa menettäneen Sulttaanin ohjeita ja palasi sitten koristeellisen karavaaninsa kanssa - alkemistin välineineen - takaisin Atlas-vuoristoon. Siellä hän alkoi heti valmistaa kultaa, joka nyt tarpeellisen ainesosansa saatuaan jäi pysyvään muotoon. Äkkirikastunut alkemisti rakennutti luolaansa tarkan jäljennöksen Alhambran linnan saleista ja sen Leijonapihaan virtasi jatkuvasti lumihuippuisen vuoren sulamisvettä. Kun sulphur loppui, Ibn al-Nadir päätti olla etsimättä sitä lisää. Ikään kuin matkakulukorvauksena tämän kertainen oli hyväksyttävä, mutta saastaiseen paholaisensylkeen hän ei enää näpeillään kajoaisi. Oli aika ryhtyä tutkimaan yläilmakerrosten salaisuuksia ja keskittyä samalla vaativaan perhe-elämään.

Pekka Suni 11.1.2003