takaisin
 

Näkymätön mies

Kaikki tietävät, että Helsinki-Vantaan lentoasema valittiin IATA:n Airport Monitor-tutkimuksessa v.1998 Euroopan parhaaksi lentoasemaksi. Monilta lienee kuitenkin jo jäänyt unholaan ne tapahtumat, jotka nostivat sen kertaheitolla kilpailemaan tasaväkisesti sellaisten kansainvälisten jättien kanssa kuin Geneve, Singapore, Heathrow ja Arlanda, ja sitten kirimään niistä ylpeästi rinnan mitalla ohi Maailman Parhaaksi. Runsaan vuoden ajan Helsinki-Vantaa paistatteli kansainvälisen julkisuuden valokeilassa ennen kuin se taas asettui ruotuun keskikokoisena, mutta viihtyisänä ja kodikkaana routaisen provinssin Gateway-kenttänä.

Tapahtumasarjahan alkoi siitä, kun talonmies Putkonen kulki ulkomaan terminaalin taksien odotusalueella katse tiukasti maata tutkaillen. Aina kun tupakantumppi tuli kohdalle, hän lakaisi sen harjan huiskahduksella pitkävartiseen peltilaatikkoon. Taksia jonottavat asiakkaat eivät kiinnittäneet mitään huomiota työhönsä keskittyneeseen, risupartaiseen mieheen, jolla harmaantuneet, rasvaiset hiustakut hapsottivat mustaksi likaantuneen Ilmailulaitoksen lippalakin alta, ja joka sinisissä haalareissa ja mustissa kontiosaappaissa tallusti vähän väliä jonon läpi heistä vähääkään piittaamatta. Natsojen sekaan peltilootaan vilahtivat yhtä sukkelaan myös purkumit, lasinsirpaleet ja kaikki se töhnä jonka ajattelemattomat ihmiset katsoivat parhaaksi heittää maahan. Vuosikaudet hän oli tehnyt minimipalkalla samaa työtä, ja siitä oli tullut niin mekaaninen, vaistonvarainen suoritus, että hän ei ajatellut enää mitään. Hänen mielensä oli tyhjentynyt kaikista maallisista huolista.

Siirtyessään VIP-loungen kohdalle kongressikeskuksen eteen, Putkonen ei huomannut, että ulko-ovien edessä oli useita mustia autoja odottamassa. Dalai Lama saapui yksityiselle vierailulle ja eturivin poliitikot olivat in cognito häntä vastassa. Hän ei tiennyt, että kesken lentomatkan pyhä mies oli vaipunut syvään mietiskelyyn, niin että hänet piti laskea koneesta samalla Nurmisen hydraulisella cateringkontilla, jolla Bill Clinton oli aiemmin ottanut rullatuolipotilaana tuntumaa Suomen maankamaraan. Oranssikaapuiset, kaljupäiset munkit kantoivat laman puisella trukkilavalla Vippiin. Hengellinen johtaja havahtui takaisin tietoisuuteen juuri kun oli levitoinut Lootus-asennossa puoli metriä ilmaan mäntylaudoista kootun alustansa päältä. Munkit riemuitsivat kuin pikkulapset ja örisivät tiibetinkielisiä mantroja.
      Silloinen ulkoministeri Tarja Halonen piti pakon sanelemana lyhyen, mutta akrobaattisen puheen, jonka poliittisia piruetteja pyhimys kuunteli auvoisesti hymyillen. Sitten hän lähti omia aikojaan kävelemään ulos terminaalista asentoa tekevien rajavartioiden ohi. Pihalla lama veti povestaan esiin valkoisen silkkiliinan jossa oli punaisia sanskritinkielisiä kirjoitusmerkkejä. Hän asetti sen käsivarsilleen ja pysähtyi tupakannatsoja lakaisevan Putkosen eteen. Hajamielinen talonmies kohotti katseensa ja piti maailman luonnollisimpana asiana, että korkea-arvoinen hengenmies ojensi hänelle tuliaislahjan. Vastalahjaksi hän poimi peltilootasta pitkän sikarintumpin, jota he hetken kaikessa rauhassa vuorotellen polttelivat. Salamavalot räiskähtelivät niin että silmiä häikäisi. TV-kuvaajat polttivat nauhaa kiihkon vallassa. Sitten Dalai lama jatkoi mustalla autolla matkaansa Lappiin, jossa osallistuisi alkuperäiskansojen kokoukseen. Toimittajat tungeksivat Putkosen ympärillä väistellen parhaansa mukaan kolhivaa harjanvartta, mutta eivät saaneet häneltä tingattua lausettakaan. Puhumisen Putkonen oli lopettanut jo vuosia sitten.

Jos he olisivat kysyneet Putkosen taustasta samaan aikaan lähtevän liikenteen tasolla tyhjiä matkatavarakärryjä työntelevältä palveluesimies Halmeelta, he olisivat mahdollisesti saaneet tietää, että Putkonen oli vanha 60-luvun hippi, joka oli lukuisten Intian- ja LSD-matkojen jälkeen päättänyt asettua lopullisesti reaalitodellisuuteen kotimaan konkreettiselle asfaltille, jossa tyytyi ilman himoa ja halua katselemaan varjomaisten kanssaihmisten turhaa rimpuilua Karman rautaisia lakeja vastaan. Koska Putkosella oli hämmästyttävä taito sulautua betoniseinään, ja palkkatoivomuskin kohtuullinen, hänen valintansa talonmiehen virkaan oli ollut selviö.

Kun merkillinen tapahtuma pääsi julkisuuteen, lentoasemalla alkoi tapahtua jännittäviä asioita. Halme pani merkille, että roskaaminen oli terminaalien tuntumassa vähentynyt merkittävästi ja merkitsi sen myös päiväraporttiin. Talonmies tuntui ehtivän joka paikkaan yhtä aikaa. Tuskin taksikuski oli tyhjentänyt autonsa tuhkakupin pysäkin reunakiveykselle, tai Sulkavan julli yökönnyt lähtöselvityksen parketille laatan kun paikka jo kiilteli kuin näkymättömän käden pesemänä. Totuus asiasta alkoi valjeta pikku hiljaa: lentoasemalle lappoi jatkuvasti voimistuvana virtana sinisiin haalareihin ja talonmiehen siivousrekvisiittaan varustautuneita miehiä ja naisia. Talkkari oli hätää kärsimässä auliiden avustajien kanssa, jotka tunnollisesti ja pikkutarkasti matkivat hänen maneereitaan. Kun Putkonen silkkihuivi kaulassa mittaili harjallaan terminaalien välistä jalankulkukäytävää, perässä hapsiva kulkue näki hopeisen auran leijuvan hänen ympärillään. Kolkosta käytävästä alettiin siitä pitäen käyttää nimitystä Valaistu Polku.

Kohta tämän jälkeen kotimaanterminaalin eteen alkoi purkautua bussilasteittain maakunnan talonmiehiä. He huomasivat Putkosen ja lähtivät ryntäämään häntä kohti kuin Jukolan viestin lähtöpamauksessa. Putkonen livahti möykkäävää joukkoa pakoon P3- parkkitaloon, luullen meskaliinin jälkipotkun taas vainoavan. Hänet havaittiin heti, ja talkkari sai pinkoa ylös ajoramppia minkä kintuista pääsi. Parkkitalon katolla hän joutui lopulta sinihaalarisen väkijoukon saartamaksi. Hän kiipesi Louhinta & Poika Oy:n Toyota Pick Upin lavalle, sytytti hermostuksissaan ja villisti pälyilevin silmin tupakannatsan ja katosi saman tien valtavan leimahduksen säestyksellä tästä maailmasta. Moni haavoittui Pyhän Talonmiehen äkillisen poistumisen voimasta, mutta laastarihoitoiset stigmat olivat vain kunniaksi kantajalleen.

Sana kiersi, P3:sta tuli pyhiivaelluskohde. Joka yö sen pyöreän katon keskikohtaan ilmestyi Putkosen taivaisiin nousun paikalle alttari, vaikka kunnossapito sen joka päivä purki. Väkeä lappoi P3:sen spiraalirampeilla ylös alas jatkuvana virtana. Vähitellen harjoin ja peltilootin varustautunut armeija hajaantui tekemään käännytystyötä. Heidän jäljiltään lentoasema kiilteli puhtauttaan, samoin katosivat Helsingin kaupungista kaikki keväiset koiranpaskat, graffitit, käytetyt kortongit, huumeruiskut, ilmaisjakelulehdet, mainokset ja nuorison levittämä törky, niin että siitä tuli Euroopan kulttuuripääkaupungin arvon mukaisesti Pohjolan valkea kaupunki.

Media otti ilmiön omakseen. Talkkari Show levitti aatetta eteenpäin. Povekkaat missit esittelivät suhdettaan talkkarismiin naistenlehtien palstoilla, haalarien etulapun peittäessä häveliäästi spirituaalisia suloja. Ei kestänyt kauaa, kun CNN lähetti uutisankkurinsa paikalle. Se avasi tien laajemmalle pyhiinvaellusbuumille. Lentoaseman tilauslentojen määrä kasvoi hetkessä (x-rated) prosenttia ja tulojen lisäyksen kuvaamiseen tarvittiin logaritmista asteikkoa. Ja ellei tässä vielä tarpeeksi, Valtion Laitosten Sekakomission suunnitteluosasto tekaisi hetkessä piirustukset ravintolaksi P3:n katolle ja tuota pika se siinä jo pyörikin, symboloiden kosmista kärsimyksen pyörää ja säästäen samalla pyhiinvaeltajien jalkavaivoja.

Valtion Laitosten Sekakomissio oli oikeutetusti sitä mieltä, että kansainvälinen menestys johtui yksinomaan heidän ponnistuksistaan. Olihan alun alkaen kannustavan palkkausjärjestelmän ansiota, että Putkonen vapautui maallisen elämän kiusauksilta. Oli siis luonnollista, että siirryttiin optiokokeiluun palkintona hyvin tehdystä henkilöstöpolitiikasta.

Pekka Suni