Itatiaia
Isoisäni veli Raimo oli Brasilian Penedossa alkanut harrastaa maalaustaidetta. Hänen maalaamillaan ekspressionistisilla ja surrealistisilla tauluillaan oli jonkin verran menekkiäkin: sukulaiset kelpuuttivat ne melkoisena luikurinlaskijana tunnetun tuhlaajapojan velkojen pantiksi, koska rahallisesta lyhentämisestä oli heitetty toiveet jo aika päiviä sitten. Kolme Raimon avantgardistista teosta meni ennen sotia erään paluumuuttajan mukana Saksaan. Nuo kolme maisema- ja luonnonaiheista fantasiaa putkahtivat sittemmin esiin virallisessa taidenäyttelyssä, jonka Natsit järjestivät Münchenissä vuonna 1937. Raimon luomisen hedelmät ilmeisesti täyttivät erittäin hyvin ne kriteerit, joilla epäjärjestystä, keskeneräisyyttä ja kaaosvoimia ilmentävät teokset valittiin Rappiotaiteen näyttelyyn. Siellä ne puolustivat ylpeästi paikaansa degenoeroituneiden George Groszin, Ernst Ludwig Kirchnerin, Max Ernstin, Karl Schmidt-Rottluffin, Max Pechsteinin, Paul Kleen, Otto Griebelin ja Ernst Barlachin töiden rinnalla. Kun näyttely oli kestänyt kolmatta viikkoa gallerian ovet avautuivat sulkemisajan jälkeen ja sisään harppoi arvovaltaisin kaikista mahdollisista kriitikkoryhmistä. Saappaiden tarmokas pojento vei vieraat määrätietoisesti salin perälle, jossa niiden rytmikäs kumu vahtoi kiertyviksi, laahaaviksi ja sivuaskelia ottavaksi epäjärjestykseksi kunnes vaikeni kokonaan. Raimon värikkään triptyykin ääressä seisoi kolme henkeä, kaksi univormuihin pukeutunutta henkilöä ja yksi kolmiosaiseen mustaan pukuun sonnustautunut siviili Historiallisen museon johtaja, tunnettu kansatieteilijä. - Uskomatonta, tokaisi tuijottaessaan silmät tapillaan teosta, joka esitti jättiläismäistä puun kantoa, joka oli ylt'ympäriinsä kummallisten, pääkalloja muistuttavien kääpien peitossa. Näytti aivan kuin verivanoja olisi pulpunnut epämuotojen onkaloista. Jos kanto kannattelisi edelleen puun runkoa, sen latvuksen olisi täytynyt hipoa pilviä.- Kenties pelkkää sattumaa. Olisiko tuhertaja voinut nähdä tutkimuspäiväkirjan? Hän jatkoi oikea käsivarsi hassunnäköisesti krampaten. - Mahdotonta. Se oli sinetöitynä lentäjän karttalaukussa ja se tuli kuriiripostina suoraan Berliiniin, todisteli käsi vaistomaisesti taskussa nykien. - Näyttäisi, että Itatiaia olisi olemassa muuallakin kuin tarustoissa, sanoi epävarmasti kuuluisien vieraidensa seuraa kavahtaen. Hän oli jo ennestään toimittanut taikauskoiselle asiakkaalleen Tamerlanin keihään, Tsingis-kaanin kolme nuolta – neljättä parhaillaan etsittiin ja Aleksanteri Suuren hevosen Bukefaloksen kengän. – Kultaa ja jalokiviä, noituuden valtava mahti odottaa temppelin löytäjää, hän vielä siteeraili chkhuginchu-intiaanien runoelmaa maailmanpuusta. - Tämä näyttely on suljettava välittömästi. Onko laitaa, että tänne hourulaan jonotetaan kun taas suurmiesten näköispatsaita ja baijerilaisia puutarhatonttuja esittelevä näyttely kumottaa tyhjyyttään? Nuo kolme taulua haluan valtakunnankansliaan kassakaappiini vielä tänä yönä. Persettään raapivalle ja kummallista taidetta ympärillään pällistelevälle antoi määräyksen jättää hetkeksi Englannin valtaussunnitelman syrjään ja selvittää pikimiten, miten taulu oli näyttelyyn joutunut, kuka sen oli maalannut, missä ja milloin – vaikka hän tuskin oli enää hengissä nähtyään Itatiaian kunnaat. Kun raportti olisi valmis, lähtisi Junkers jurruuttamaan kohti Etelä-Amerikkaa. Taaemmalle jätetystä joukkueesta erkani puolijuoksua kolme, jotka käärivät taulut mantteleihinsa ja lähtivät kiidättämään niitä kohti Kolmannen valtakunnan kaikkeinpyhintä. Punaisen alushameen kahvila, Penedo 1939 Raimo näppäili hajamielisesti kitarastaan sointuja ja hyräillen Riossa oppimaansa sävelmää, muistellen mielessään syrjäkujien mulattien estotonta ja räväkkää, kaikkia jäseniä ravistelevaa tanssia. Toista kuin täällä, luostarissa, jossa kaikki maailmallinen oli kielletty, ei tanssia, juomista, hekumaa ja ylellisyyttä. Raakaa kasvisravintoa, ei tulisia mausteita ja puoliraakoja pihvejä, ei rommia, ei viiniä. Tosin kymmenessä vuodessa moni asia oli muuttunut: alkuperäisellä naturalistisella ideologialla ei ollut hyvää kasvualustaa köyhässä maaperässä, jossa paratiisin alkuperäiset hedelmät ja kasvit eivät ottaneet kasvaakseen ja piti siirtyä viljelemään kahvia ja tupakkaa, jotka karussa maassa kestivät paremmin. Niistä saaduilla tuotoilla hankittiin Eedenin tuotteita Amazonasin alueelta ja siirtomaista. Kävi niin kuin aina kun tuotto ylittää kulut, syntyi ylijäämää, jonka sijoittamisessa syntyy tora ja eripura. Jottei eriseuraisuus olisi lopettanut Fazenda Penedoa kokonaan, tehtiin kompromisseja, joiden seurauksena tämäkin mukava kahvila oli perustettu. Viimeisellä Rion reissulla Raimo oli hassannut viimeiset rahansa vuorokausitolkulla kestäneeseen hummaukseen ja nyt oli menossa ankara katumus. Hänen ei ollut auttanut kuin mennä siirtokunnan perustajan Uusikallion puheille ja pyytää tältä luottoa tulevan satokauden työtehtäviä vastaan. Ukko oli kiivastunut ja heittänyt hänet pellolle syyttäen Raimoa viekastelijaksi ja siirokunnan rappion käärmeeksi. Nyt hän istui kahvilassa rimputellen kitaraa ruokaa ja halvinta viiniä vastaan. ”Jonain päivänä vielä, sinut rakkainpani kohtaan, jonain päivänä vielä, sulle linnan hiekkaan rakennan… Oot mulle utukuva harmain, oot haavekuva harmittomin…” hän rallatteli liskojen rapistellessa ruokokatossa. - Raimo, sinua kysytään, kähisi hampaaton eukko tiskin takaa. – Un Gringo, kuten sinä. Raimo heitti lasin sisällön kurkkuunsa ja arveli, että voisi tienata peson flamencon räpistelyllä ja muutamalla fado-ulahtelulla asiaan vihkiytymättömältä agronomilta tai tukkukauppiaalta. Silloin hän voisi seuraavalla Rion matkalla hankkia öljyvärejä, jotka olivat päässeet loppumaan – eikä luottoa enää herunut mistään. Sillä asialla hän oli viimeksikin kaupungissa käydessään, mutta… Antaa olla. Kahvilan nurkkapöydässä istui valkoiseen pukuun ja panamahattuun pukeutunut, otssansa nenäliinalla taputteleva vaaleaihoinen muukalainen. ”Ei onneksi kukaan velkoja Riosta, luojan kiitos! ” - Oletteko kenties Raimo – eh – Sturm, taidemaalari? - Sinne päin, kyllä, ehdottomasti. - Ovatko nämä mahdollisesti teidän tekemiänne töitä? Mies kysyi esittäessään valokuvat kolmesta Raimon maalaamasta taulusta. ”Nyt otti ohraleipä, velkoja sittenkin! Paljonkohan siltäkin tyypiltä tuli aikanaan peijattua?” Raimon ilme kertoi, että hän tunnisti työt omakseen, mutta jotakin ikävää siihen selvästi sisältyi. - Nein, nein… älkää käsittäkö väärin! Olette varmasti saanut ikävää kritiikkiä töistänne, mutta nyt ollaan toisella asialla! Tarjoilija! Pullo parasta viiniä mitä talosta löytyy! Onko liian aikaista päivälliselle? Hän tiedusteli säikähtäneeltä taiteilijalta.Saanko muuten esittäytyä: Hans Jacob Kristoffel von Habsburg. - Raimo – eh – Sturm. Aterian ääressä – pelkkä Hans – Raimo vaan – kävi ilmi, että Habsburg oli tullut Brasiliaan keräämään ekspressionistista nykytaidetta ja oli sangen mielistynyt Raimon todellisuuden rajoja rikkovaan ilmaisuun. Niinpä hän oli valmis tilaamaan vähintään kolme mutta enitään kaksikymmentä samaa aihetta käsittelevää teosta, mutta ne oli – Hans korosti – maalattava nimenomaisesti samalla paikalla kuin alkuperäiset kolme. Siitä seikasta ei voisi tinkiä, hinnasta sopi kyllä keskustella. Kun raimo tiedusteli mahdollista etumaksua, vieras veti esiin salkustaan paksun tukun selvää setelirahaa. - Mutta ensin minun pitää käydä Riossa hankkimassa maalaustarvikkeita, ne ovat tyystin loppu. - Siihen ei ole aikaa. Taulujen on oltava esillä Berliinin Maailmannäyttelyssä kolmen viikon kuluttua. Jolle se onnistu, sopimus puretaan, ettekä saa mitään. Sitten mies muutti sävyään ystävälliseksi ja jatkoi: - Heh, otin vapauden tuoda laajan kokoelman parhaita taiteilijatarvikkeita mitä Euroopasta rahalla saa, ne ovat vaunuissani ulkona. - No sittenhän asia on selvää pässinlihaa, koska lähden matkaan? - Jollette pane pahaksenne, minun on todistettava henkilökohtaisesti, että taulut maalataan paikan päällä, eikä ateljeessa. Nähkääs, taiteen suosijoillakin, rikkailla varsinkin, on oikkunsa, jos on taiteilijoilla. Jos sopii, lähdemme liikkeelle varhain huomisaamuna. Raimo oli varustautunut machetella raivatakseen tien umpeenkasvaneen polun kohdalta, mutta hänen hämmästyksekseen Hansilla oli käytössään uudenaikainen maastoajoneuvo, jossa renkaiden lisäksi oli takana telaketjut. Melkoinen menopeli siihen nähden, että matkaa oli vain muutama kilometri sille paikalle, jossa hän oli maalannut hieman liioitellen kääpien täyttämän salaman murtaman puun kannon, laakealle kaskiaukiolle, joka oli aikanaan turhaan saada kasvamaan persikkaa. ”Oikkunsa kullakin”, hän ajatteli olkiaan kohauttaen ja antoi merkin pysäyttää auto. - Mitä nyt? - Olemme perillä. - Mitä? - Tuossa on kanto, tuolla on joki ja kalliot, tuolla on punalehtinen puu. Von Habsburg tähysti osoitettuja kohtia ja valahti punotuksekssaankin kalpeaksi kuin lakana. Sitten hänen silmänsä saivat eloa, ne täyttyivät raivosta ja hän alkoi kirkua ja kiroilla sylki pärskyen äidinkielellään. Hän tempaisi Luger-pistoolin takkinsa kätköistä ja Raimo arveli loppunsa tulleen mielipuolen käsissä. Hans tyhjensi aseensa kuitenkin ilmaan, eikä kestänyt kauaakaan, kun traktorintapaisen raivaamaa reittiä lähestyi puolijoukke saksalaisia alppijääkäreitä, kaikki raskaasti aseistettuja, lapioin ja hakuin varustettuina. ”Kas kummaa”, Raimo ihmetteli, ennen kuin päähän suunnattu isku tainnutti hänet. - Sinä olet maalannut nuo taulut, eikö vain? - Niinhän minä olen jo sata kertaa sanonut. Minä olen ne maalannut, ja nimenomaan tällä paikalla. - Valehtelet. Sinä olet kuitenkin esittänyt aidon, melkein valokuvantarkan luonnoksen Itatiaian muinaisesta temppelistä pääkalloineen sellaisena kuin Adlercreuzin kertomus ja lentotiedusteluvalokuva alueesta antavat? Sinä olet käynyt siellä. Silloin Raimon mieleen muistui, mistä hänen humalaiseen päähänsä oli pälkähtänyt muotoilla kantoon hiukan lisäpiirteitä. Punaisen alushameen kahvilassa oli hiljan käynyt suupaltti intiaani, joka oli rommiryyppyä vastaan kertonut tarinoita menneistä ajoista esi-isien päiviltä. Heidän heimonsa luo oli toista sataa vuotta sitten tullut kalpeakasvoinen tutkimusmatkailija, joka – kuten myöhemmin selitettiin – keräsi kasvinäytteitä Carl Gustaf Linnelle. Tämä samoilija oli erityisen kiinnostunut käävistä, joita intiaanien kotikonnuilla olikin tavottoman montaa lajia, kaiken näköistä ja kotoista, myrkyllisiä, terveellisiä, värjäämiseen kelpaavia, lääkkeeksi käytettäviä, näkyjen nostattamiseksi nautittavia, apinoiden vaimentamiseen käypäisiä, syyhyä lievittäviä, lempeä lietsovia - hyviä ja pahoja. Vuoden verran tutkija Adlercreuz viihtyi seudulla opetellen kansan kielen ja keräsi samalla myös kansanrunoutta ja legendoja, ja aivan intoutui kuullessaan tarinan suuresta puusta, sen tuhosta pienen miehen pronssikirveen sivalluksista ja sen kantoon kätkeytyvästä aarteesta. Hän lähti pian sitä etsimään, eikä hänestä sen jälkeen kuultu mitään. - Sen puun kanto on vieläkin olemassa, mutta kukaan sen nähneestä ei ole palannut takaisin elävänä. (mistä sitten tiedetään, että se on olemassa? Raimo epäili.) - Missä se puu sitten sijaitsee, Raimo kysyi epäilys äänestä kuultaen kaataessaan vielä uutta ryyppyä rappiotaiteilijatoverilleen. - Rio Paranan – verijoen etäisimmällä yläjuoksulla, ukko kaakotti voitonriemuisena - Sen lähteen äärellä, josta tuo kolkko tuonelan virta saa alkunsa! Äijä korisi lopuksi, ennen kuin pää kolahti sammuneena pöytään. - Näyttää, että muistisi on virkistymässä, Hans totesi pistooliaan kaaressa heilutellen. Kerropa muillekin aatoksesi? Raimo oli poikasena muiden nuorten lailla innostunut timanttien ja jalokivien etsinnästä, ja oli jo aiemmin löytänyt tiensä Parana-joen latvoille. Hän oli kuitenkin viskannut jo alkumatkasta hakun ja lapion ruostumaan, sillä ne olivat kovin painavia, eikä hän mielikseen niitä heiluttelisi muutenkaan. ”Helpommalla pääsee, jos panee merkille lehvästön muuntuneita värisävyjä ja kimalluksia sekä välkähtelyjä”, hän järkeili. ”Jalokivet olkapusiin ja takaisin kotia kohti rikkaana miehenä”. Aarretta ei löytynyt, mutta lintujen ja apinoiden äänet, perhosten värikkäät parvet, jaguaarin pelottava kähinä kaukana vuorenrinteellä, vihreän ja sinisisen värisävyt, köynnösten oikukkaat muodot ja kaikkien aistien höyryävä huuma otti hänet valtaansa niin perusteellisesti, että hänen oli alettava maalaamaan saadakseen kuvat purettua mielestään. Kukaan ei jaksanut kuunnella pitkään hänen esteettisiä, haltioituneita jaarituksiaan. Motorisoitu saattue eteni vitkaan harjuista viidakkoseutua, joka kartalla oli pelkkä satoja neliökilometrejä käsittävä vihreä läiskä. Von Habsburgin valkoinen puku repeili ja likaantui, eikä hän jaksanut kauaa enä yrittääkään pitää huyolta viimeistellystä ulkomuodostaan. Alppijääkärienkin moraali höltyi, ja sotilaat parroittuivat ja viskelivät pois työkalujaan ja aseitaan, mutta silti matka jatkui vääjäämättä kohti Paranaa ja Itatiaian temppeliä. Oli matkattu ehkä kuukauden verran sisämaahan ja päästy ylänköalueelle kun maisema muuttui. Se muistutti ihmeen paljon Raimon kaskimaa fantasioita ja erään mänharjun päältä avautui lopulta pyöreään, laakeaan laaksoon. Puuttoman aukean keskellä kohosi repaleinen ainakin kilometrin läpimitaltaan oleva kannon kraateri, joka oli kuin Raimon ikuistamasta taulusta. Aivan kuin persikkalehdon mallit olisivat olleet pienoismalli ja kartta alkuperäisestä kohteesta. Kannosta pulppuili tasangolle pieni puro, kuten leganda tiesi kertoa ja siellä missä puro katosi harjujen väliin, viidakon kasvillisuuden seasta pisti esiin Messerschmidt-lentokoneen peräsiiveke. Valokuvan ottanut lentäjä oli koettanut pelastautua kumilautalla kapeaa joenuomaa pitkin, mutta kun hänet ongittiin talteen joen alajuoksulla, hän oli itiöiden saastuttamana muuttunut pöhöttyneeksi kääväksi, joka katsottiin parhaaksi polttaa kumiarkussaan. - Koska kerran kenenkään ei ole tiedetty palanneen elävänä tuolta, lienee viisainta, että arvoisa oppaamme saa kunnian tunkeutua tuohon tuonelan linnoitukseen ensimmäisenä. Kun kymmenkunta ruostunutta kiväärinpiippua tuijotti kohti hänen omia pelästyneitä silmiään, ei auttanut kuin suostua. Ainoaksi aseeksi ansoja ja pahoja henkiä vastaan hänelle myönnettiin kitara. Moottoriajaoneuvot ja sotilaat jäivät harun laelle, josta Raimon menoa katseltiin kiikareilla ja kiväärin tähtäinten yli. Maa kasvoi kituliasta ruohoa, ja rakeinen sora sen pälvistä kertoi kuin mikään ei olisi pystynyt elämään paikalla, johon puu aikoinaan oli varjonsa heittänyt. Kaikkialla näkyi kuitenkin sienirihmastoa, joka näytti kimurtelevan ja sykkivän kuin elävän ruumiin verisuonet. Peloissaan Raimo tarttui kitaraansa koetti hälventää kauhua näppäilemällä siitä mulattikorttelien riemuisia ja sentimentaalisia sointuja. Välillä hän laulaa luikautti suomeksi, omalla äidinkielellään: ”Jonain päivänä vielä, sinut rakkainpani kohtaan, jonain päivänä vielä, sulle linnan hiekkaan rakennan… Oot mulle utukuva harmain, oot haavekuva harmittomin…” Valtava kraateri muistutti tosiaan ihmeen paljon kivettynyttä muinaispuun kantoa, ja kahden juurenalun välistä sinne johti aukko, onkalo joka oli häijyn sienirihmaston riepumaisesti peittämä. Maasa sen edessä makasi luuranko, kenties Adlercreuz oli siihen tuupertunut, kohta oli Raimon vuoro. Sitä ennen hän kuitenkin pani merkille, että rungon piikkeihin tai oksantynkiin oli nauliutunut tuhansia pääkalloja ja luurankoja, osalla keikkui ruostunut conquistadorien kypärä päässään, joillakin kultaisia kruunuja ja pantoja, ketjuja ja käämejä ja onnen-amuletteja koristeinaan. ”Ei kai tässä sitten muukaan auta. Olisiko 'Jumala ompi linnamme' sopiva kappale näin ilmiselvän lopun hetkelllä?" Muistikuva Uusikalliosta veisaamalla virttä omahyväisesti, mahtavalla baritoniäänellä vei hänet toisiin aatoksiin ja hän jatkoi oman keskeneräisen sävellyksensä renkuttamista astuessaan sisään helvetin esikartanoon. Kanto mikä kanto, puheet temppelistä ja kulta-aarteista olivat selvästikin liioiteltua. Kääpää toisensa perään, joka laatua, isoa ja pientä, oudolla tavalla ihmiskasvoja muistuttaen. Niiden silmät jopa räpsivät ja suut haukkoivat kuin kala kuivalla maalla, Ehkä ne eivät olleet ennen nähneet elävää ihmistä irvokkaiden naamareidensa edessä. Keskellä kannon sisustan äärettömästi nojaili selkäänsä entisen puun ydinpiikkiin, umpiunessa oleva pikkuinen pronssinen ukko, kirves kädessään. Silloin Raimo lopetti ääntelynsä ja aikoi käydä istumaan ymmällään kummasta paikasta. Silloin patsas havahtui hereille ja sanoi hitaasti kuin muistellen: - Musiikkia, laulua, sitä en ole kuullut tuhanteen vuoteen! Älä lopeta tai vaivun uneen! Jatka, jatka luojan tähden tai hukka sinut perii. Raimo teki pyydetyn ja rimputtaessaan ei malttanut olla kysymättä ooppera-aariaa muistuttavalla paatoksella mikä miekkonen oli miehiään. Tämä lauloi vain: - Minä osaan kaikkia kieliä ja kaikki alkukielet tuntevat minut. Tehtäisiinkö vaihtokaupat, sinä annat tuon kanteleen minulle ja saat vastineeksi minun kirveeni. - Mitäs minä kirveellä, en ole varsinaisesti kovin kätevä. - Etkä viisas, tämä esine ei ole tarkoitettu haapapuunkaatoon venhoa varten, vaan ensimmäisen sepän onnea tuova esine. Mitäs nuo helvetin kääpänaamat meitä tuijottaa? Ukko keskeytti pannessaan ensimmäistä kertaa merkille, että heillä oli yleisöäkin. - Luulin, että ne ovat sinun pirunmetkujasi. - Tuoreempaa tekoa, kenen lienevät, minä olen nukkunut siitä pitäen kun tämän puun kaadoin. Vaihtaisit nyt, minä haluan lumota luonnon soinnuilla ja laululla, isoja puita ei enää ole. Kirvestä käytetään ahneutta ja pahuutta, itsekkyyttä vastaan ja sillä saadaan aikaan suuria tekoja heimon hyväksi. - Vähän epäilyttää, ettei täältä pääse hengissä pois. - Romua, kirves avaa tiet mihin ihminen tahtoo. Silloin kivettyneeseen runkoon putkahti uusia kääpiä, yhdellä niistä oli ilmiselvät von Habsburgn kasvot. - Armahda meitä, piru juo veremme ja piinaa sielujamme! - Hyvä luoja, von Habsburg, mitä teille on oikein tapahtunut? Raimo joikui. - Kääpärihmasto vangitsi ja kiskoi kannon teriin. Henki lähti joka mieheltä vaan ei tajunta! - Ei teitä henkiin enää saa, pronssimies raakkui heksametreillään. - Mutta jos haluatte pelastaa sielunne, niin laulakaa sydämenne kyllyydestä, kuorossa kauneinta tuntemaanne laulua, niin kääpä kirvoittaa otteensa ja menehtyy. Musiikki on sille myrkkyä. - Achtung! Kaikki siellä – tahdissa: Deutchland, Deutchland Uber Alles.. Uber Alles an die Welt… Joka puolelta yhtyi ääniä omituiseen sävelmään. Sillä aikaa Raimo ja pronssiukko hipsivät tiehensä ja kun olivat turvassa harjun laella he näkivät miten kanto alkoi sulaa. Joka puolella sienirihmasta surkastui ja kuihtui elottomaksi hopeanharmaaksi töhnäksi, jota tuuli alkoi pöllytellä pilvinä viidakkoon. Kraateri mureni ja luhistui soraläjäksi. Apinoiden ja papukaijojen ääni hukutti alleen tuhatpäisen mieskuoron pauhaavan marssisävelmän. Pikkuinen ukko ja Raimo paiskasivat kättä, ja menivät menojaan eri suuntiin. Äijänkäppänä katosi kaseikkoon kantapäitään yhteen ilmassa nakellen ja rämpyttäen vimmatusti uutukaista, suhteettoman suurelta näyttävää instrumenttiaan. Raimo mietti, että tulikohan sittenkään tehtyä hyvät kaupat. ”Katsotaan nyt sitten, puuseppää aina tarvitaan…” Pekka Suni 17.1.2003