takaisin

Guarnerin viulu

 

Oli kylmä ja sumuinen lokakuun yö vuonna 1670 kun Andrea Guarneri punoi ja viritteli kokeeksi sianruhon suonista kuivatettujen viulunkielten aihioita kattoparruun ajattellen raastavassa synnintunnossa tekevänsä pikapuolin kärsimyksistään lopun. Hän oli syyllistynyt niin sanoinkuvaamattoman pöyristyttävään pyhäinhäväistykseen, ettei siihen voinut löytyä muuta sovitusta, kuin sama johon Juudas oli aikoinaan turvautunut kauhistuttavan petoksensa tehtyään. Andrea oli varastanut Duomo Apsen katedraalista Gerard Cremonalaisen - kuuluisan Almagestin kääntäjän - Palestiinan matkalta 1100-luvulla tuoman pyhäinjäännöksen: kappaleen Jeesus Nasaretilaisen ristinpuuta! Andrea oli murtautunut kirkkoon yön pimeinä tunteina ja vaihtanut arvossa mittaamattoman Kristuksen verellä pyhitetyn Libanonin seetripuusta valmistetun ristin vasemmanpuoleisen poikkikappaleen osan tilalle paikallista Lombardian mäntyä olevan kalikan, jonka hän oli sahannut ja höylännyt täsmälleen saman kokoiseksi ja muotoiseksi kuin alkuperäinen pyhä reliikki. Korvaava puuaines oli sinänsä vanhaa ja kuivaa, mutta se oli aivan liian oksaista ja pihkaista käydäkseen viulun rakennusaineesta. Syynä Andrea Guarnerin kohtalokkaaseen hairahdukseen ja kuolemansyntiin oli ollut nälkä.

Andrea Guarnerilla oli kiljuva nälkä. Kolmantena paastopäivänä hänestä tuntui kuin suolet olisivat kuroutuneet samanlaisiksi teuraasta erotetuiksi suonten ja jänteiden nipuiksi, joista kuivattiin viulun kieliä. Oli kulunut kuukausia ilman toimeksiantoja, jostain syystä tilaukset menivät hänen kilpailijalleen Antonio Stradivarille, entiselle vanhemmalle opiskelutoverille kaimansa, mestari Andrea Amatin työpajassa. Cremonassa ei yleisesti ottaen muutenkaan mennyt hyvin. Sen sijaan että ruhtinaat olisivat sijoittaneet varojaan Jumalan luoman sielun täydelliseen, puhtaaseen auditiiviseen ilmaisuun, he olivat menneet mukaan kummalliseen keinotekoiseen, älylliseen, verbaaliseen peliin, jonka - tietysti firenzeläinen - sielunsa paholaiselle myynyt Niccolo Macchiavelli oli pannut alulle. Hoveihin palkattiin nykyään mieluummin saatanallisia, kauniin käsialan omaavia nuoria ja näppäriä sana-akrobaatteja ja kelmeitä kalankatseisia kirjanpitäjiä kuin ansioituneita ja päteviä viulisteja, jotka taivaan enkelten lailla olivat aiemmin täysin tyydyttävällä tavalla kyenneet tuomaan akustisin keinoin läsnäolevaksi ikuisesti läsnäolevan maallisen nykyhetken ja tulevan hengellisen läsnäolon kohtaamisen rajapinnan, jonka vain täydellisesti muotoillulla, puun sydänaineksen parhaista puolista uutetuilla, Apenniiinien lumihuippuisten rinteiden viisaiden kuusten, jyrkkien vuorten varjoisten puolten humaanien, pihkaa itkevien katajien, Sisilian sitkaiden, halpojen mutta empaattisten ja lahoamattomien kaarnalankkujen, moniäänisten, teurastettujen mosaiikkipalmujen viillettyjen sahauskappaleiden, lehmusten piinkovien, vaahteran ylpeiden, tammen juurevien, vihaa tihkuvien pähkinäpuun, Apulian raivoa täynnä olevien puolipehmeiden peltojen öisen äidin rintamaidon täsmällisesesti ajoitetulla, hetkellisellä, sahatulla, halotulla, hiotulla, hierretyllä, viillutetulla, veistetyltä, viilletyllä, hakatulla, viilatulla, pilkotulla, korvennetulla, poratulla ja muiden tämänkaltaisten raaka-aineiden ja manipulaatiokeinojen yhdistelmillä, sanalla sanoen puukuitujen ydinaineksen ilmiasulla sekä ankaran, askeettisen itsekieltäymyksen ja vuosikymmenien hartiat kumaraan taivuttavalla, hiukset ennen aikojaan harmaannuttavalla päämäärätietoisella elämäntavalla ja tahdolla, oli mahdollista ilmaista.

Antonio Stradivarius, tuo omahyväinen pölvästi - joka syyti verstaastaan taukoamatta pöhöttyneitä, ilmavaivaisia, paksumahaisia insrumenttejaan, oli luonnollisesti rahvaanomaisuudessaan noiden merkanttinarrien suosiosssa. Ainahan pierunkaltaista mahtavaa ääntä tarvitaan irvokkaan huomion keräämiseksi kun pitää säestää häitä ja hautajaisia tai antaa alkusoitto jollekin typerälle elämää köyhdyttävälle ummettavalle poliittiselle julistukselle.

Guarnerin päähän oli kerran pälkähtänyt ajatus Duomo Apsen katedraalissa käydessään millainen taivaallinen ääni lähtisikään instrumentista, joka on veistetty puista pyhimmästä? Ajatus jäi vaivaamaan pakkomielteen lailla nälkiintynyttä soitinmestaria. Hän oli ankarassa rahapulassa joutunut myymään raaka-aineensa kilpailijalleen ja selittänyt syyksi saaneensa parempaa tavaraa tilalle eikä varastoihin mahtunut enempää. Stradivarius ei kauaa miettinyt, sillä viulujen hyvän menekin vuoksi hänellä oli itseasiassa huutava tarve kaksisataa vuotta vanhasta ja viisi vuotta auringonvalolta suojatusta rutikuivasta materiaalista, jota hyvän viulun valmistamiseen tarvittiin. Niinpä hän ei tinkinyt sinänsä kohtuulliselta kuullostavasta hintapyynnöstä. Nyt ne rahat olivat loppu, eikä raaka-aineista ollut jäljellä muuta kuin susikappaleeksi osoittautunut ikivanha, kuivunut ja oksainen männynkalikka. Nyt hänen mieleensä juolahti, että tuo korkeintaan sytykkeeksi kelpaava lankunpätkä muistutti itse asiassa huomattavan paljon katedraalissa säilytettyä reliikkiä. "Hmm... Entäpä jos..." käväisi ajatuksen häivähdys hänen päässään.

Oli koittanut äärimmäisten päätösten aika. Äskettäin Andrean luota oli poistunut lähetti, joka oli kohteliain sanakääntein ilmaissut toiveen, että Guarneri toimittaisi mahdollisimman pikaisesti mittatilaustyönä parhainta laatua olevan jousisoittimen, jota käytettäisin uuden, musiikkia palavasti rakastavan paavin virkaanastujaistilaisuudessa Vatikaanissa. Solistina esiintyisi Bernardo Lotti, särmikäs lapsinero, joka vapaa-aikoinaan oli ilmeinen rikollinen, mutta joka soitollaan lumosi kuulijansa kyyneliin ja taivaalliseen ekstaasiin. Kuuluisa virtuoosi oli kuulemma mieltynyt Guarnerin instrumenttien jäntevään, dynaamiseen sointiin ja iskuun Amatin ja Stradivariuksen perinteisen, veltohkon resonoinnin vastakohtana. Andrea katseli edessään pöydällä olevaa nahkapussia, jossa oli etumaksuna kolmekymmentä hopearahaa ja sen vieressä miehen reidenpaksuista hieman käyristynyttä lankuntynkää ja pohti mielessään sitä syvällistä ristiriitaa, mikä tilanteeseen sisältyi. Olihan paavi toisaalta Pyhän Pietarin virkaveli ja paratiisin avainten haltija, ja Lotti puolestaan ainoa muusikko, joka olisi tuon tulevan taivaallisen instrumentin arvoinen. Mutta toisaalta rikos, jonka hän tekisi pyhään puuhun kajotessaan, veisi hänet suoraa päätä helvettiin. Jollei hän taas rakentaisi viulua, hänen uransa olisi epäluotettavana sopimuskumppanina loppu, ja tuo Stradivarin kerskuva ihratynnyri pääsisi ilakoimaan ja riekkumaan hänen kustannuksellaan. Palkkio oli huomattava, sen avulla hän päsisi taas hyvään alkuun ja se julkinen huomio, jonka hänen luomuksensa saisi, toisi taatusti lisää hyviä asiakkaita. Silloin hän voisi toteuttaa sen, mistä köyhänä ja nälkäisenä ei ollut tohtinut edes unelmoida: naida tuon sietämättömän läskimooseksen kuvankaunis ottotytär! Nuoren kaunottaren kuva väikkyi öin ja päivin Andrean mielessä sen jälkeen, kun oli nähnyt tämän ensi kerran Stradivariuksen verstaassa puutavarakauppoja hieroessaan. Tyttö oli kuudentoista ja kaarevilta muodoiltaan kuin viuluista ihanin ja tulinen katse oli kuin mustaa lakkaa ja vernissaa. Himo omistaa tuo nuori nainen kävi edelle kaikkia hänen aiemmin kokemiaan haluja ja intohimoja, ja neidon kosinta taas ei tulisi onnistumaan, jollei hän saisi asioitaan todella hyvään kuntoon, niin että kilpailija kokisi saavansa naimakaupasta etua. Jos hän menisi nyt houkkamaisuuttaan esittämään moisen ehdotuksen, hänet ajattaisiin tiehensä kepiniskuin, kirousten ja sättimisen säestyksellä.

Tällaisin miettein Andrea katseli puupalastaan, jonka kohtalo oli nyt vaakalaudalla, saisiko se vaihtaa paikkaa vuosisatojen ajan palvotun esineen kanssa ja kohota asemaan, josta se ei villeimmissä unissaan olisi osannut kuvitella - mikäli puupalanen moiseen toimintaan kykenisi - ja tehdä tilaa vielä ilmaisukykyä vailla, mykkänä ja passiivisena paikallaan lepäävälle aarteelle. Andrea lähetti piian hakemaan kaksi ruukkua parasta viiniä ja Parmankinkkua ajattellen niiden voimalla pääsevänsä dilemmassaan johonkin lopputulokseen. Joko tiirikat käteen ja kaarisaha soimaan tai jännekimppu kurkihirteen.

Piika palasi tuomisineen eikä Andrea kauaa kursaillut pöydän antimien parissa. Ensimmäisen viinruukun tyhjennettyään hänen mieleensä palasi tytön lantioiden ja takamuksen keinuva pyörintä, kun tämä keimailevasti hymyiltyään poistui virvokkeita neuvottelukumppaneille tuotuaan. Andrean kurkusta pääsi eläimellinen urahdus ja hän tempaisi lankunpätkän pöydästä ja alkoi työstää sitä alkuperäismallin mukaiseksi. Hän oli jo aiemmin huvikseen ottanut aidosta reliikistä mitat ja suunnitellut mielessään, miten sen sahaisi kaikkein taloudellisimmin, niin ettei viiluakaan joutuisi hukkaan. Kun hän oli viimeistellyt palasensa niin tarkoin esikuvansa kaltaiseksi kuin mahdollista ja saanut siihen täsmälleen samanlaisen vuosisatojen väripatinan, hän lähti matkaan mustiin pukeutuneena, juudaspalikka säkissä selässään.

Itse murto oli ollut lapsellisen helppo näppäräsormiselle käsityöläiselle, lukot ja esteet oli availtu tuota pikaa, eikä yksikään sielu ollut näkemässä mitä pimeyden töitä katedraalissa harjoitettiin. Andrea palasi verstaaseensa villin kiihkon vallassa ja katseli silmät palaen pyhistä esineistä pyhintä. Hän tunnusteli sen painoa, silitteli sen suudelmilla kiilloitettua pintaa, mutta kavahti aina loitommalle kuin sähköiskun saaneena verstaan etäisimpään nurkkaan sormiaan purren.

Andrea oli taivutetut sormet ristissä lomittain niveliä naksutellen varsin tietoinen hoikkien sormiensa ja ääreisosiensa arvosta: millainen olikaan valta hänen käsivarsilihaksillaan; talttojen, punnusten, nuijien, vasaroiden ja moskan välityksellä pikaistuksissa apulaisille jaetut iskut alleviivasivat, minkä hennommat apuelimet kuten silmät, nivelet, keuhkojen rytminen liike, kalvojen ja sidekudosten peittämät sormien luut, maksa, aivot, virtsarakko ja kaikki tämänkaltaiset apuvälineet keskinäisellä saumattomalla viimeistely-yhteistyöllä voivat saada aikaan.

Sitten Andrean mieleen johtui, miltä voisi tuntua karvaisten kivespussien kiivastempoinen pätkyttely sulottaren kermanväristen reisien väliin kätkeytyvää häpykarvoitusta vasten, ja hänen harittava katseensa mittaili mykkää puupalaa kuin pahinta vihamiestä, jonka kimppuun hän voisi murhanhimossaan karata millä hetkellä tahansa. Andrea pärskyi ja tuhisi kuin sairas härkä lotratessaan lisää viiniä, jonka vaikutuksesta tuonpuoleiset asiat loitontuivat ja ytimiin asti iskostuneet puusepänvaistot tulivat lähemmäs pintaa. Lopulta hän paiskasi viinimukin pirstaleiksi seinään, tarttui hiileen ja piirsi unissakävelijän varmuudella mustia viivoja kohtiin, joista pyhästä palkista erkanisi laudankappaleita viulun rakennusaineksiksi. Sitten hän tuijotti pitkän aikaa huolellisesti hammas hampaalta teroitettua ja tasaisesti jaotettua sahaa, ja hitaasti mutta varmasti hänen oikea kätensä ojentui sitä kohti kuin Sikstuksen kappelin freskossa Jumalan käsi Aatamille sielua luovuttaessaan.

Siitä hetkestä lähtien kenelläkään ei ollut pääsyä Guarnerin verstaaseen. Piika toi kerran päivässä viiniä, kinkkua ja leipää, mutta hän joutui jättämään ne oven taakse, josta kuumeisen kiihkon vallassa työskentelevä Andrea ne noukki talteen milloin muisti. Työhuoneesta kuului vaimeana höylän suihketta, sahausääniä, porausta, taltaniskuja aina sen mukaan mikä työvaihe oli meneillään. Andrea ei itsekään tiennyt montako päivää, viikkoa tai peräti kuukautta oli kulunut, kun taivaallinen luomus lopulta lepäsi valmiina pöydällä taitavasti laaditussa säilytyskotelossa, joka oli samaa puuainesta kuin itse jalostettu esine, joka makasi selällään omasta alkumuodostaan peräisin olevista lastuista ja sahanpuruista petatulla vuoteella - hippustakaan kallisarvoisinta kaikista materiaaleista ei ollut mennyt hukkaan!

Parroittunut ja likaantunut Andrea katseli hiuspehko villisti hapsottaen lumoutuneena mestariteostaan ja ihmetteli itsekin luomuksensa täydellisiä muotoja ja haptista tuntumaa, joka oli kuin innoituksen lähteenä toimineen neidon terhakkaa ja kimmoisaa rintaa olisi pidellyt. Hän siveli viulun lakattua pintaa, nuuhki sen akustisista aukoista vielä tuoreen vernissan ja käsitellyn seetripuun tuoksua, sormeili sen kieliä ja kansipanelia, hyväili kaulaa, silmäili tallaa ja näpläsi viritystappeja, kääneli soitinta ja sihtaili sen linjoja joka suunnasta: kaikki oli kunnossa, paremmin kuin hyvin: hänen käsissään oli viuluista paras, täydellinen jousisoitin. Ja ensimmäinen ääni, jonka Andrea loihti siitä jousella esiin oli jumalainen! Sitä ei korvat ensin ottaneet uskoakseen. Kuin Kristus itse olisi puhunut lempeitä anteeksiannon sanoja katuvan syntisen korvaan!

Andrea Guarneri oli luonut täydellisen Kristuksen äänen muodon, jossa soi samaan aikaan enkelten tuomiopäivän pasuunat ja korkeimmat ihmiskorvan kuultavat, kristalllinkirkkaat flageottiäänet, jotka olivat hentoja ja puhtaita, läpikuultavia kuin jääpuikon katkeamisen kaiku kirpeänä pakkaspäivänä, ja kaikki elämän äänet, mitä niiden välille mahtui, vastasyntyneen kaikenvaativasta rääkäisystä kalmoksi muuttuvan vanhuksen viimeiseen resignoituneeseen henkäykseen.

Bernardo Lotti ihastui ikihyväksi uuteen instrumenttiinsa ja konsertti Paavin kuuriassa oli sekä valtaisa menestys että tragedia: vasta vihitty paavi Alvarius VI liikuttui niin syvästi Lottin väkevistä scherzoista ja eteerisistä rondoista, että kaatui rintaansa pidelleen kuoliaana lattialle, autas hymy huulillaan. Lottin ja hänen myötään Gurnerin paholaisviulun maine kasvoi kaikkialla Euroopassa. Guarnerin tuotteille avautui ennennäkemättömät markkinat, ja kohta hän kykeni hankkimaan parasta laatua raaka-aineita ja sai lahjakkaimmat nuoret oppipojikseen ja kisälleikseen. Kuin taikaiskusta hän oli muuttunut nälkätaiteilijasta äveriääksi mestariksi. Aika oli otollinen kosinnalle, eikä kateellinen Stradivarius voinut kieltäytyäkään, sillä liitto ylivertaisen kilpailijan kanssa oli parasta, mitä tilanteessa oli tehtävissä. Molemmat veistivät siitä pitäen erittäin laadukkaita viuluja parhaille muusikoille ystävällisen kilpailun merkeissä, ja Andrealle kertyi säännöllisin väliajoin jälkikasvua, joka takasi perheyrityksen jatkuvuuden pitkälle tulevaisuuteen.

Viulun ensimmäinen omistaja Lotti sai pian surmansa kaksintaistelussa Wienissä, seuraavan kerran instrumentti putkahti esiin, kun Niccolo Paganini hävisi sen uhkapelissä Pariisissa, väitetään maagisen soittimen innoittaneen Lontoolaisen Scherlock Holmesin uskomattomiin mysteerien ratkaisuihin. Mahdollisesti kyse on samasta viulu-yksilöstä, joka on lähitulevaisuudessa myytävänä Sothebyn huutokaupassa. Tiettävästi ainakin Vanessa Mae ja Linda Lampenius ovat kiinnostuneita tuosta kirotusta ja siunatusta, salaperäisestä kulttiesineestä.

Pekka Suni 31.12.2002